Pitäisikö lapset velvoittaa elättämään vanhempansa?

Oikeustieteen professori Urpo Kangas teki räväkän avauksen ja ehdotti, että suomalaiset pitäisi lain nojalla velvoittaa elättämään omat vanhempansa, jos vanhempien oma eläke ei riitä. Vaikka ehdotus tyrmättiin pian monelta taholta, enkä minäkään todellakaan moista kannata, osoittautui Kankaan ehdotus mainioksi keskustelun avaajaksi. Jo muutaman tunnin kuluttua ensimmäisestä uutisoinnista oli parikin sosiaalipolitiikan professoria ehtinyt mainita parempina vaihtoehtoina esimerkiksi hoivavakuutukset. Itse olen näiden vapaaehtoisten, mieluiten vakuutuspohjaisten lisärahoitusmallien kannalla.

Olen työssäni pohtinut paljon tätä hoivan rahoituksen järjestämistä. Nykyinen verorahoitteinen järjestelmämme on ihan hyvä, tuttu ja siksikin turvallisen tuntuinen. Verorahoituksen hyvä puoli on se, että se vakuutuksen tapaan tasaa riskejä. Kaikki maksavat veroja, eivätkä maksuvelvollisiksi joudu siis vain he, joiden vanhemmat sattuvat elämään pitkään. Ikää sinänsä tärkeämpi seikka on vielä se, missä kunnossa on onni ikääntyä.

Emme kuitenkaan saa maksettua tulevien vuosikymmenten hoivalaskua pelkillä veroilla ja asiakasmaksuilla.


Lukujen kertomaa

Tässä ei nyt siis riitä se, että suljetaan silmät ja todetaan, että ”maksellaan vain veroja ja asiat hoituvat entiseen malliin”. Ei muuten hoidu. Yli 80-vuotiaita on tällä hetkellä n. 280 000, mutta 2030-luvun loppuun mennessä heitä on jo 670 000. Hieno osoitus kansanterveystyön onnistumisesta ja elintason noususta, mutta pikkuisenhan tuo vaatii meiltä mielikuvitusta hoivan rahoituksen järjestämisen suhteen.

Väestöllinen huoltosuhde, jossa verrataan työikäisen väestön määrää lasten ja vanhuuseläkeikäisten määrään, on tällä hetkellä n. 53, mutta vuonna 2030 se on n. 70. Taloudellinen huoltosuhde taas kuvaa työllisten ja ei-työllisten osuuksia ja sen mukaan sataa työssäkäyvää kohden on tällä hetkellä noin 130 ei-työssäkäyvää (lapset, vanhukset, opiskelijat, työttömät). Taloudellinen huoltosuhde on vaihdellut paljon viimeisen 25 vuoden aikana koko Suomen tasolla ja alueelliset erot ovat todella suuria. Uudenmaan taloudellisen huoltosuhteen odotetaan pysyttelevät alle 130:ssa myös vuoteen 2040 saakka, mutta samaan aikaan joissain Pohjois- ja Itä-Suomen kunnissa lukema nousee jopa 350:een.   

 

 

Mikähän malli takaisi hyvän hoivan?

 

Hoiva täytyy hoitaa kunnialla ja laadukkaasti, vaikka se onkin iso ja kallis urakka. En siis kuitenkaan itse lähtisi lapsia lain nojalla velvoittamaan vanhempiensa elättämiseen ja hoivaamiseen. Tälläkin hetkellä lapset vapaaehtoisesti auttavat ikääntyneitä vanhempiaan sekä fyysisesti että taloudellisesti. Sitä voi sitten miettiä, mikä olisi tunnelma, jos ainoa syy avustamiseen olisi laissa asetettu pakko. Tilanne ei olisi kiva kenellekään.

 

Törmäsin näissä kiivaissa nettikeskusteluissa myös sellaiseen määritelmään, jonka mukaan ”hyvinvointivaltio on tuntemattomien ihmisten huolenpitoa tuntemattomista ihmisistä". Mielenkiintoinen, itselleni noilla sanoin sanottuna uusi ja pohtimisen arvoinen määritelmä. Ajatuksen taustalla on näkemys siitä, että siten ihmisarvo, oikeudenmukaisuus ja luottamus säilyvät. Itse en pidä "hyvinvointivaltiolle ulkoistettua hoivaa" lainkaan pahana asiana. Päinvastoin se tavallaan mahdollistaa vanhukselle itsenäisyyden oman perheen ja suvun sidoksista vielä silloinkin, kun omat voimat alkavat hiipua.

Yhteiskunnan tarjoaman hoivan laadun suhteen tulee kuitenkin jatkuvasti ilmi pahoja ongelmia. Tosin niitä ongelmia on ilmennyt myös yksityisissä hoivapaikoissa, joten raha ja yksityinen business eivät sinänsä takaa mitään. Eikä ne tilanteet kotihoitoon päätyneissä perheissäkään läheskään aina niin ruusuisia ole, vaan vanhukset kokevat lastensa taholta jopa väkivaltaa, oman onnensa nojaan unohtelua, päihteiden käytön rasitteita - ja on sitä rahaakin omilta avuttomilta vanhemmilta osattu vaatia vähemmän asiallisin perustein. Ja jos hoivavastuu jää vain yhden/ainoa lapsen harteille, taakka voi olla todella raskas.

 

Asia on myös pitkälti edelleen sukupuolikysymys: omista vanhemmista huoltovastuun kantamisen poistaminen vapautti naiset aikoinaan ansiotyöhön. Perheverotuksen poisto ja sosiaaliturvan yksilöllistäminen tukivat kehitystä. Pidän tätä naisten siirtymistä työelämään erittäin hyvänä asiana. En tietenkään pidä lasten enkä vanhusten kotihoitoa mitenkään huonona tai vääränä asiana, vaan on hienoa, jos valinnan kodin ulkopuolisen työelämän ja kotihodon välillä saa jokainen tehdä todellakin vapaasti itse. 

Kirjastamme löytyy seikkaperäisempi selostus

Olen kirjoittanut tätä hoivan rahoitusta koskevan kirjan ”Mistä rahat?”, jota voi ostaa kustantaja Finvan verkkokaupasta tai ekirjana paristakin paikasta.

Ratkaisumallimme, joka sekään ei siis kaikkea ratkaise, menee tätä rataa: 

 

• Hoivaan tarvitaan paljon rahaa. Verorahoitus ei tule riittämään.
• Ikäihmisillä on enemmän varallisuutta kuin koskaan ennen historiamme aikana.
• Oman työn hedelmiä kannattaa käyttää omaan hyvinvointiin. Nykymaailman perilliset eivät rakenna toimeentuloaan perinnön varaan. Itse asiassa he juuri toivovat, että vanhemmat käyttävät omaa rahaa omaan hyvinvointiinsa.
• Kertynyttä varallisuutta voi muuntaa rahaksi monin eri tavoin. Ja osahan on usein jo valmiiksi rahan muodossa olevia säästöjä.
• Teknisiltä ominaisuuksiltaan taloudellisesti tehokkain kokonaismalli voisi olla sellainen, jossa rahaa "vapautetaan omistusasunnon seinistä" esimerkiksi käänteisellä asuntokaupalla. Tällä rahalla ostetaan kertamaksuinen eläkevakuutus, jolla taataan tietty lisätulojen virta elämän loppuun saakka. Vaihtoehtoisesti kyseeseen voisi tulla hoivavakuutus, jonka korvauksilla katettaisiin hoivamaksuja. Vakuutusominaisuuden käyttäminen on kuitenkin keskeistä, koska se tasaa riskejä ja takaa tulovirran elämän loppuun saakka. 
• Hoivaa ja muita palveluja voisi sitten ostaa kunnan palvelusetelin ja oman rahan yhdistelmällä. Eli myös yhteiskunta tulisi vastaan fiksusti hinnoitellulla palvelusetelillä.

 

Asiakasmaksujen oikean tason määrittäminen on vaikeaa

  

En ole sen kannalla, että omaisuutta otettaisiin väkisin huomioon kunnallisissa laitoshoidon asiakasmaksuissa. Nykyään maksut lasketaan vain tulojen perusteella, ei siis omaisuuden, ja hyvä niin. Tämän viikkoisen metakan aloittanut professori Urpo Kangas on pohtinut kunnallisten laitoshoitopalvelujen asiakasmaksujen ongelmia laajemmin artikkelissa, joka julkaistaan tänä keväänä ilmestyvässä teoksessa ”Vanhuus ja oikeus”. Tuohon kannattaa tutustua. Lisäksi suosittelen lukemaan Newsbrokersin selvityksen "Miljardit pyjaman taskussa".

Pitäisikö lasten siis olla vastuussa ikääntyvän vanhempansa hoivasta enemmän kuin veronmaksun verran? Kyllä, mutta vapaaehtoiselta pohjalta siinä määrin kuin rakkaus ja muut rahkeet riittää. Ja kyllähän se usein pitkälle riittää.