 |
| Länsi-Uusimaa 3.10.2013 |
Euroopan yhdentyminen tähtäsi alun perin rauhaan ja yhtenäisiin sisämarkkinoihin. Talouskriisin seurauksena EU:sta on kuitenkin yhtäkkiä tullut sen jäsenmaiden julkisten talouksien ongelmien selvittelijä. Jäsenmaiden taloudet kietoutuvat entistä tiiviimmin yhteen. Pankkiunioni on yksi osa tätä tiivistyvää eurooppalaista taloutta.
Pankkiunionilla tarkoitetaan yhteisiä sääntöjä euroalueen pankkien toiminnalle, pankkien yhtenäistä valvontaa sekä yhtenäisiä tapoja hoitaa pankkikriisejä. Idea pankkiunionista esitettiin kesällä 2012 ja nyt sen toteuttamisessa ollaan jo varsin pitkällä. Kiireessä syntyy vaihtelevaa jälkeä.
Pankkiunionin ydinajatus eli samanlaiset pankkien valvonta- ja kriisinratkaisutoimet on hyvä asia. Suurten maiden suuria pankkeja tulee kohdella samalla tavalla kuin pienten maiden pankkeja ja minkä tahansa horjuvan pankin toiminta tulee voida ajaa alas. Tämä tasapuolinen kohtelu ei valitettavasti ole tosipaikan tullen itsestään selvää. Suomi pienenä toimijana voi jäädä alakynteen. Yhteinen pankkivalvonta ja yhteiset kriisinratkaisutoimet koskettavat lisäksi vain euromaita eivätkä siis kaikkia EU-maita. Tämä jakaa EU:n kahteen leiriin. Säännöt olisikin syytä ulottaa koskemaan kaikkia EU-maita, kun kerran tälle tielle on ylipäänsä lähdetty.
Kenelle päätösvallan pitäisi kuulua kriisejä ratkottaessa? Ylimmäksi päätöksentekijäksi on ehdotettu komissiota. Tämä on huono ajatus, koska kriisitoimista päättävien tahojen tulisi olla erittäin ammattitaitoisia, epäpoliittisia ja ehdottoman tasapuolisia. Tästä syystä tarvittaisiin täysin riippumaton kriisinratkaisuneuvosto ylimmäksi päättäjäksi. Päätösvallan antaminen tällaiselle neuvostolle ei ole juridisesti ongelmatonta, mutta nämä ongelmat voidaan ratkaista tarvittaessa vaikka perussopimusta muuttamalla. Kriisinratkaisuneuvoston EU-oikeudellisen aseman pitää olla selkeä. Selkeys on saatava, vaikka perussopimuksen muuttamiseen kuluisikin aikaa. EU:n toimintaan liittyy jo nyt merkittäviä, mutta täysin demokratian ulkopuolella syntyneitä toimielimiä. Niitä ei kaivata enää yhtään lisää.
Kenen rahoilla kriisit tulisi ratkoa? Sijoittajanvastuu (ns. bail-in) on tarkoitettu keskeiseksi kriisitoimien rahoittamisessa. Tämä on oikein. Omistajien ja velkojien tulee ensisijaisesti vastata kriisitoimien rahoittamisesta. Komissio esittää kuitenkin myös yhteisen kriisinratkaisurahaston perustamista. Tämä on huono asia, koska se merkitsisi yhteisvastuuta mekanismiin kuuluvien rahoituslaitosten ja viime kädessä niiden asiakkaiden välillä. Yhteisen rahaston kautta suomalaiset pankit ja sitä kautta suomalaiset pankkiasiakkaat voisivat joutua maksamaan kriiseistä muissa pankkiunioniin kuuluvissa maissa. Lisäksi suomalaiset voisivat joutua rahoittamaan myös talletussuojaa muissa maissa, koska yhteinen kriisinratkaisurahasto voisi antaa lainaa eri maiden talletussuojarahastoille. Tämä on huono asia Suomen näkökulmasta. Suomessa talletussuoja on huomattavasti paremmin järjestetty kuin monissa muissa maissa.
Myös pankkiunionin voimaantulon ajoitukseen liittyy omituisia piirteitä. Kaavailujen mukaan kriisinratkaisumekanismi aloittaisi toimintansa jo 2015, mutta sijoittajanvastuusäännöt tulisivat voimaan vasta 2018. Kriisimaille tämä toki sopisi, sillä väliin jäisi kolme vuotta aikaa touhuta yhteisvastuun varassa ennen sijoittajanvastuun voimaantuloa. Suomelle tämä olisi huono ratkaisu.
Piritta Poikonen
Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu (ps)
www.pirittapoikonen.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti