"Mellakkatiedettä"

Edellisessä postauksessani linkkasin Leena Suurpään kolumniin ”Lähiötietämisen tuska”, jossa hän pohtii käsityksiä Pariisin vuoden 2005 ja Lontoon vuoden 2011 mellakoista. Teksti on aika pitkä ja täynnä monisanaista pohdintaa, joten esitän tässä mielestäni hätkähdyttävimmät palat tiivistettynä (vaikka itsekin tykkään kirjoittaa pitkästi...). Jäin pohtimaan näitä asioita ajankohtaisten Tukholman lähiömellakoiden takia.


Mitä Pariisin 2005 mellakoijista "tiedetään" ja tiedetään

Kertomukset mielenosoitusten taustoista poikkeavat varsin paljon toisistaan. On kaksi kategoriaa: yleisesti tunnetut ja tieteelliset kertomukset.

Poliittisen eliitin ja median kautta hahmottuva yleinen kuva 2000-luvun puolivälissä mellakoineista nuorista on synkkä: rikollinen tausta, koulupudokkuus, ulkomaalaistausta. Tämän kuvan mukaan nuorisojoukot, jotka toimivat lähiöliikehdinnän moottoreina, saavat vaikutteita radikaalista islamista ja väkivaltaa lietsovasta musiikista. 

Tutkijoiden tieteellinen tieto lähiötapahtumien taustoista on varsin toisenlainen. Sen mukaan suurella osalla nuoria ei ole aiempaa rikostaustaa. Suurin osa nuorista käy koulua, mutta koulun käynnissä on monia ongelmia ja katkoksia. Lisäksi suurin osa nuorista oli Pariisin mellakoiden tapauksessa kansalaisuudeltaan ranskalaisia, eikä islamilaisten ryhmien suorasta vaikutuksesta levottomuuksiin ole riittävää näyttöä.


Taustalla osattomuutta ja näköalattomuutta

Yhteistä näille eri lähiötulkinnoille on se, että nuoren sukupolven liikkumisen mahdollisuus ja vapaudet (niin taloudelliset, sosiaaliset kuin symbolisetkin) koskevat Pariisin ja Lontoon kaltaisissa kaupungeissa yhä rajatumpia alueita ja pienempää osaa väestöstä.

Ylisukupolvinen köyhyys ja 25 prosentin nuorisotyöttömyys, sosiaalisen liikkuvuuden kankeus ja lähiöosoitteen syrjivä vaikutus kaikessa kanssakäymisessä (esim. uuden asunnon tai työn haussa) luovat ilmanpiirin, jossa menetettävää on vain vähän. 


Ranskassa pidetään ääntä, Suomessa syrjäytyminen hiljentää

Ranskassa kansalaistoiminnan keskeisiä arvoja ovat kiistanalaisuus, levottomuus ja auktoriteettivastaisuus. Tämä ajattelutapa ei istu mutkattomasti suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Suomessa epävarmuuden, osattomuuden ja epäluottamuksen kokemukset helposti hiljentävät ja eristävät pikemminkin kuin innostavat nuoria kokemustensa politisoimiseen.


************************************************

Syrjäytymistä vai syrjäyttämistä?

Yllä referoimassani Suurpään tekstissä on linkki toiseen juttuun, jossa kysytään myös mielenkiintoinen kysymys: Miten ajatuksemme muuttuisikaan, jos ”syrjäytymisen” rinnalle tai sijaan marssittaisikin ”vieraantumisen” tai ”syrjäyttämisen” käsitteet?

Termin valinnalla näkökulma muuttuu. On hyvä pohtia, onko syrjäytymisen syy yksilössä vai onko koko systeemi sellainen, että se sulkee ulos (syrjäyttää) osan meistä vääjäämättä. Pärjäävätkö nyky-yhteiskunnassa vain vahvimmat, nokkelimmat ja häijyimmät? Vai onko mahdollista löytää kaikille tilaisuus osallistua, olla hyödyksi kunnialliseksi kokemallaan tavalla ja tuntea olevansa tärkeä (myös ilman em. hyötyaspektiakin)?


Luulo ei ole tiedon väärtti

Vaikka siis edellisessä postauksessa epäilin yhteiskunnallisen liiallisen suunnittelun toimivuutta, asioista pitää silti tietää ja pitää pyrkiä toimimaan tiedon pohjalta. Helpommin sanottu kuin tehty...

Ja taas on kysyttävä: kenen tietoa kuunnellaan?