Kuka ei arvosta vanhuksia?

Luin juuri Raija Kivimetsän kirjoituksen vanhusten kohtelusta ja arvostuksesta. Tekstin kohta: "Kun suomalainen ihminen vanhenee, hän ei kelpaa yhteiskunnan kannalta enää kuin ongelmajätteeksi" sai minut miettimään sitä, kenen mielestä muka vanhukset ovat ongelmajätettä. Kukaan sukulaisistani, ystävistäni, kollegoistani, tuntemistani hoitajista ja hoivaajista sekä muista tutuistani ei ainakaan niin ajattele. Kaikki tuntemani päättäjätkin ovat aidosti vanhusten arvostuksen ja hyvän kohtelun puolestapuhujia. Huoltosuhteen muutoksen taloudellinen taakka toki on monien huulilla, mutta sekin ainoastaan siksi, että me kaikki haluamme, että saamme huoltosuhteen aallonpohjassakin ikäihmisemme hyvin hoidettua! Siitähän tässä on aito huoli.


Hyvät hoivaajat, nuo kultakimpaleet

Viime aikojen ainoa aihetta ehkä lievällä vastenmielisyydellä kosketellut kommentti oli tässä YLEn uutispätkässä, jossa mietittiin uusia uria 55+ työttömille. Teollisuustyössä olleelle miehelle ehdotettiin hoiva-alaa, jossa töitä kyllä riittäisi, mutta mies tyrmäsi ajatuksen suoraan sanomalla, että "ei hänestä ole vaippoja vaihtamaan". Eikä meistä kaikista tietenkään olekaan. Työ vaatii sisua ja hellyyttä samassa paketissa, sekä kykyä ottaa ihmisen heikkeneminen elämään normaalisti kuuluvana asiana, eikä vain nippuna sairauksia. Omat kokemukseni isoäitieni pitkäaikaisesta laitoshoidosta Pohjois-Karjalassa 1990-luvulla ovat myönteisiä, vaikkei kunnon heikkeneminen itsessään mikään iloinen asia ollutkaan. Mieleeni on jäänyt Juuan vanhainkodissa erään hoitajan sanat, kun hän silitti mummoni hiuksia: "Kyllä me täällä koitamme hoitaa niin hellästi kuin suinkin osaamme." Noilla sanoilla hoitaja tuli hoitaneeksi meitä omaisiakin. Kiitos.


Parannettavaa riittää

Data siitä, että me kuitenkin Suomessa makuutamme liikaa senioreitamme ja douppaamme heitä liialla lääkityksellä, on pysähdyttävää. En usko, että tätä kukaan tekee ilkeyksissään, mutta pitäisi selvittää, mistä tämä traditiomme johtuu ja ennen kaikkea miten sitä voisi muuttaa radikaalisti. Yksi vähemmän radikaali, mutta mielestäni todella vahvasti kannatettava asia on meillä jo aloitettu hoiva-avustajien kouluttaminen.

Kaikki on tietenkin suhteellista, mutta ei se, että toisaalla menee vielä huonommin, oikeuta vähättelemään meidän olojen ongelmia. Paljon on suomalaisessa vanhustenhoidossa hyvääkin, kuten omien isoäitieni tapaukset osoittivat. Kohtasimme kunnallisissa vanhainkodeissa ja lopulta terveyskeskuksen vuodeosastoilla paljon lämpöä ja välittämistä. Sitä tilannetta, jossa liikuntakyky ja muisti ja koko yleiskunto ovat jo kovin huonoja, ei oikein millään määrällä hoivaa muuksi muuteta. Ja tämä fakta saa monet kauhistelemaan sitä, että "koko vanhustenhoito" on jotain järkkyä. No ei ole. Osa siitä on "vain elämää", johon kuuluu myös vähemmän helppoja asioita.